I'll try my best, sir!

Vuotuiset syntymäni juhlistukset lähestyvät jälleen. Olen kahdeksantoistavuotiaasta saakka järjestänyt joka vuosi kemut, joissa perinteisesti tarjoillaan vahvaa glögiä ja Batman-piparkakkuja ja ihmiset päätyvät joka vuosi olemaan hirmuisessa laitamyötäisessä jostain mystisestä syystä. Viime vuosina on käynyt niin, että kekkerit ovat olleet teemabileitä: jengi on ottanut teemat urheasti syleiltäväkseen siinä määrin, että olen ollut aivan liikuttunut ihmisten omistautumisesta ja vaivannäöstä.
Tämänvuotinen teema julkistettiin juuri ja olen siitä hävyttömän innoissani, sillä kontaktini ovat varmistaneet voivansa toimittaa minulle autenttista materiaa tarvitsemissani määrin. Käsi lippaan VIE!

Tämä nuttu on shopautettu Amsterdamin Hard Rock Cafésta - kuten rinnuskin julistaa - muistaakseni keväällä 2008, kun otimme kaupungin haltuumme äidin kanssa. Tämäkin on muuten kutistunut kaapissa viruessaan, pystysuunnassa. Outo juttu.

Kapinen pihattovarsa ja vihreäkultainen käsi

Olen jälleen ollut vuotuisissa Heppageimeissä, tänä vuonna enemmän katsomossa kuin koskaan. Ja kuten joka vuosi, tunnen suunnatonta heppaikävää ja halua etsiä jälleen joku kiva talli jossa käydä, ja se tumman suklaan värinen leveäläsinen suomenhevosori, jonka Koirakuiskaajan kanssa vitsailimme ostavamme kimppaan, olisi ihan oikeasti aika älyttömän hieno juttu. Minä alkaisin kisata sillä kenttää ja Koirakuiskaaja ratsastelisi metsissä hyvällä säällä ja se ori olisi tietenkin hyväluonteinen käsitellä, kaikki kolme askellajia puhtaita ja näyttäviä ja se hyppäisi pelotta ja jykevästi ja silti siinä olisi sitä sellaista oikeanlaista ruutia, joka kääntäisi päät ja saisi ihmiset puhumaan siitä ja se olisi meidän. Tummanruskeat suitset leveällä turpiksella ja kullanvärisillä heloilla pukisivat sitä järkyttävän hyvin ja se saisi upean mittatilaus-Passierin tai ehkä Stübbenin ja siihen kullankeltaisen voilan ja minulla olisi ruskeat nahkasaappaat ja kanelinvärinen takki ja sen tukka olisi sellainen että kisoihin siihen saisi tarvittaessa verkon tai kunnon palmikon, mutta useimmiten se olisi vain vapaana ja täyssukatkin sillä voisi sen läsin lisäksi olla, mutta ei valkoisia kavioita eikä koskaan riviä

Tämä on My Cup of T:stä ja mitä ihmettä nekin noiden sivujensa kanssa kuppaavat.

The sugar cubes will melt no more

Minun piti perjantaina mennä työpaikan myyntikoulutukseen, jonka loppuillan ohjelmana olisi sitten vapaamuotoista hengailua ja noin.
No.
Kävikin sitten niin, ettei siellä mitään koulutettu: tehtiin sushia vain ja juotiin sammioittain viiniä. Laulettiin SingStaria.
Osa siirtyi juhlaresidenssistä vielä anniskeluravintolaan ja jatkoi sekoilua siellä ja vielä sen jälkeenkin.

Tuloksena oli tietenkin vanha kunnon grönholm, pyörrytyksineen päivineen. Sinänsähän se ei olisi ollut mikään ongelma, mutta kun lauantaipäivän ohjelmisto oli koostuva 5-vuotissyntymäpäivistä, oli pulmatilanne valmis - etenkin kun äkkiä muistin suosikkifarkkujeni revenneen edellisenä iltana spontaaneista limboliikkeistä tanssilattialla.

Olen ollut niin pitkään käyttämättä camou-housuja, etten enää muistanutkaan miten kiinnostavalle niissä voi näyttää oikeilla paita- ja lisävarustevalinnoilla. Ja onneksi oli maasturit. Ja Superstarit. Ja pääkallopipo. Ja aurinkolasit. Ja ennen kaikkea tämä paita (Asematunnelin Cyber Shopista, joskus talvella pari vuotta sitten muistaakseni).

Selvisin niistä kemuistakin hengissä ja miltei vahingoittumattomana.

Oooo, Kesäminkki mä oon! Oooo, villi luonteeni on!

Tämä paita on siitä hassu, että se aiheuttaa kiinnostavia lähestymisyrityksiä. Eräs ystäväni - tuolloin meillä oli Kesäminkki-tiimi, minkä vuoksi paidatkin painatettiin. Sittemmin tiimi lakkautettiin. Minä perin nimen. - oli omassaan baarissa, kun tuntemattomaksi jäänyt mieshenkilö tuli tiedustelemaan, miksi paidassa luki Pesähinkki ja mitä se oikein tarkoitti.

Minä puolestani olin kerran Kivillä, kun Sasha Ikonen seurueineen lyöttäytyi juttusillemme. Ikonen avasi pelin kertomalla olleensa teini-ikäisenä minkkitarhalla töissä. Kerroin hänelle, että kesäminkit ovat kantarotunsa edustajien tavoin puolivillejä mutta kesyyntyviä, pehmeäturkkisia mutta terävähampaisia.
Olisin saanut puhelinnumeronkin, mutten huolinut. En muista miksi.

Oh Lord, would You buy me a color-tv?

Minä olen sen kokoinen, että minun pienikokoiset naispuoliset ystäväni toistuvasti diilaavat minulle poikaystäviensä vanhoja t-paitoja. Minä kuorin kermat päältä ja saan useimmiten aika hyvänmittaisia ja -näköisiä paitoja sellaisilta merkeiltä, joita en itse koskaan tulisi ostaneeksi. Tämän paidan sain muistaakseni yhteensä viiden muun ohella ReinoPetterin JL:ltä, jota sivumennen sanoen olen nähnyt tänä kesänä vaimokettaan enemmän, yhteisestä kaksipyöräisharrastuksestamme johtuen.

Tästä merkistä taas tulee mieleen sellainen lapsekas sutkaus, joka otti paikkansa joskus kaksituhattaluvun alkupuolella. Istuimme Dahlian kanssa autossa suojatien edessä ja seurasimme katseillamme tietä ylittävää miestä.
Dahlia: "Kato tol on Gsuksen paita!"
minä: "Kato tol on Dziisuksen sandaalit!"
(toim. huom. Kuvan sandaalit ovat pikemminkin gladiaattorisandaaleina tunnetut jalkineet. Alkuperäiset jeesussandaalit muistuttavat kuitenkin enemmän sellaisia alkujuutalaisten tepastimia, jotka ala-asteen ussankirjassa näyttivät olevan standardivermeet sielläpäin maailmaa. Myös 60-luvun Tapiolassa ne ovat ilmeisesti olleet kuuminta hottia.)

Tämä pätkä taas ei liittynyt kyseiseen t-paitaan mitenkään. Pyytäisin lukijoita myös kiinnittämään erityistä huomiota kuvan ammattitaitoiseen rajaukseen.

[ai trrink blaad]

Nyt vihdoin ja viimein sain kuvattua sen toisen David & Goliath-paidan, joka on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. En silti jaksa keksiä siitä mitään nokkelaa anekdoottia enkä oikeastaan mitään muutakaan sillä Dexter alkaa kohta ja voi pojat miten olenkaan sitä odottanut. Että eipä muuta, tässä paita ja tralalaa.

Wino-Rhino

Kävin joskus kesällä Sellon Carlingsissa (käyn siellä nykyään paljon kun olen juuttunut Leppävaaraan ja kesällä työvuorot olivat niin pitkiä ja piinallisia, että välillä oli pakko livahtaa vähän karkusalle ja hengailla rekkien välissä ja leikkiä lomalaista muiden sellaisten muassa). Siellä oli silloin taas eräs niiden halvennuskampanjoista, jossa muistaakseni sai ostaa kolme ja maksaa vain kahdesta. Tämä - sekä se tämän kaksoissisar, jonka ehkä esittelen myöhemmin täällä - on minun tämänhetkinen ehdoton suosikkini. Päällepuettuna kuvasta on miltei mahdoton saada tolkkua buubsien laventaessa kuvan käsittämättömäksi. Nuu onkin ainoa, jolla oli häpyä tuijottaa kyllin pitkään selon saadakseen - ja niinpä se tunnistikin molemmat elukkeet sukkana. Jee, meitsit!

Let the wild rumpus begin!

Minun viikonloppuni on ollut hienoista hienoin, täynnä joutilasta maleksimista auringossa, laiskaa rekkien selailua kaupoissa ja runsaasti yhdentekevää spekulointia ystävien kanssa. Eilen olimme Zäkmänin kanssa Kampissa toimittamassa juurikin edellämainittuja asioita, kun muistin kuulleeni Filmihullu-nimisen kaupan siirtyneen Sähkötaloon. Etsimme, tekisipä mieleni sanoa kera kissain ja koirain, mutta se olisi härskiä liioittelua. Kuitenkin: oli hankalaa, liike oli kätketty ovelasti heti pääsisäänkäynnin viereen. Me tulimme sisäkautta, opasteet olivat minimaaliset.


Löysimme. Herra Myyjä kysyi, kun olimme lyhyen tovin vilkuilleet ympärillemme, tahtoisimmeko leffakrääsää. Kun seisoskelimme edelleen neuvottomina, toisiimme vilkuillen, setä kaivoi esiin pahvilaatikollisen t-paitoja, pehmoleluja, pinssejä ja sensellaista. Ja sitten kävi niin, että minä sain hirmuisen hienon Where the Wild Things Are -paidan ja saman leffan pikkuisen pehmomaskotin, Gilmore Girls -paidan sekä Watchmen-pinssin. Ilmaiseksi. Enää ei harmittanut, että oli pitänyt vähän ponnistella koko puodin löytämiseksi.