Läpinäkyvä herne

Monesti kuvankauniit ihmiset näyttävät hieman tuskaisille, kuin niin suurta kauneutta olisi piinaavaa tai kivuliasta kantaa. Tänään vastaani käveli tyttö, jonka sorjien säärien päässä (siltä se näytti) keikkuivat kasvot, jotka yrittivät kovasti esittää luontevaa. Sen päätä kiersi soma karvareunuksinen huppu, mutta sen koko olemus näytti kuin se olisi haettu tarvikevarastosta kiireessä ja potkaistu lavalle ilman vuorosanoja.

Onneksi minulla ei ole tuollaisia ongelmia. Tällä hetkellä olen tulotasoni alenemisen vuoksi kieltänyt itseltäni t-paitojen ostelun, mikä masentaa yllättävästi enkä halua edes mennä lähelle kauppoja. Se on vaikeaa, kun pitää ostaa kuitenkin kaikkea esims pölypusseja ja ruokaa kuten omenoita.

EDIT: Kahdeskymmenes bloggaus. Jee, meitsi!

Giddy-up!

Tästä uutukaisesta tulee mieleeni aina väistämättä kesä 2002, jonka vietin amerikkalaisella ranchilla 150 hevosen ja tuhansien turistien seurassa. Ensimmäisten viikkojen jälkeen tunsin kaikki hevoset nimeltä, Halfpint ja Buckweed, Cherokee ja Wishbone, Pistol ja George ja kaikki ne muut. Opin koko joukon termejä ja sanontoja, opin itsehillintää. Opin sanomaan, kun riittää.
Tämän paidan hankin viimein Carlingsin halvennuksesta tammikuussa, se on Leen kuten kuvasta näkyy ja sopii hurjan hyvin kaikkien uusien farkkujeni kanssa.

Kreisibailausta!

Olin joskus nuori ja vetreä, jopa siinä määrin, että ystäväni lahjoittivat minulle mielenterveyteni tilaa kyseenalaistavia esineitä ja vaatekappaleita. Tämän sain Reinolta joskus vuosia vuosia sitten syntskäriksi, samassa paketissa tuli Pyromaani-stenkku sekä Kleptomaani-kauppakassi, jotka ovat edelleen käytössä.
Muistan, miten bileistä seuraavana päivänä istuin Kampin Hesburgerissa työntäen ranskalaisia perunoita vastahakoiseen suuhuni, tämä paita ylläni.
Tämä on myös se sama paita, joka sai kerran Otteessa punaviinikylvyn tuntemattoman moukan läikytettyä viiniä päälleni. Vanish Oxy-Action kuitenkin pelasti nutun jälleen elävien kirjoihin.

See no evil, hear no evil, speak no evil

Tämä on Bostonin Urban Outfittersistä, jonka löysimme harhailtuamme kaatosateessa MIT:ltä jälleen kohti ihmisiä, ruokaa ja myymälöitä. Muuta tarinaa tähän ei oikein liitykään, paitsi että helma alkaa näyttää hassusti spagettisiivilälle, joko niittivöiden tai pesukoneen ansioista. Mutta oikeastaan se tekee koko paidasta vieläkin hienomman.

Lionheart

Olimme viikko sitten Mogulin kanssa seuraamassa standuppia Kivillä. Kymmenestä esiintyjästä neljä ensimmäistä oli kammottavan huonoja, niin, että myötähäpeä tihensi ilman ja hyökyi yli eri ilmansuunnista saaden aikaan pakonomaista kakomista. Kuusi seuraavaa pelasti illan; ensimmäinen niistä oli britannialainen nainen, jonka jutuista yksi käsitteli leijonia ja niiden itsetuntoa - ja joka sitten klimaksoitui erääseenkin vastikään pelattuun jääkiekkoturnaukseen.

Leijonat ovat hienoja. Mary J. Bligellä on maailman siisteimmät, keltaiset leijonansilmät. Naarasleijonat ovat urosleijonia asiallisemman näköisiä, sillä leijonien mittapuulla ne ovat kaljuja. Leijonanpennut ovat leikkisiä juuri sillä tavalla, ettei edes niitä tee mieli erehtyä pitämään vaaratomina. Ja savanni, se se vasta hermeettisen näköinen paikka onkin.

Maitotyttö

Olipa kerran Halloween-bileet, joihin päätin sonnustautua Catwomaniksi. Kävin ostamassa mustan fleecepipon ja askartelukaupasta kaksi huopaneliötä. Kulutin yhden illan seitsemännen kerroksen vinttihuoneistossani piirtäen kullanvärisellä huulipunalla silmänreikämarkkereita nenään saakka vedettyyn pipoon (ette uskoisi, miten hankalaa silmänreikien määrittely on. Sokkona.), leikellen entistä pipoa, nykyistä maskia muotoon ja ommellen huopaneliöistä korvien muotoisia ulokkeita oikeisiin kohtiin maskin sivuille. Olin niin tohkeissani, etten ehkä ikinä.
Itse juhlissa törmäsin vessareissulla Jere Karalahteen, joka oli niin kamoissaan, että piti minua taatusti Halloween-hallusinaationa ja jäi tuijottamaan perääni leuka polvissa. Onneksi olin itse niin starstruck, etten pilannut illuusiota puhumalla mitään.

Sitten Lontoossa löysin entisestä lempikaupastani Urban Outfittersistä tämän, joka avasi reissun shoppaustulpan. Tämä näyttää kaappiin viikattuna jotenkin hirmuisen vaatimattomalle, mutta näin avattuna se on joka kerta niin siisti että joudun katsomaan sitä uudelleen, tietäväisesti hymyillen.

Karibian kultaa

Eilen töissä tuli jostain syystä puheeksi puljumme kaupittelevat solariumvoiteet. Muistin etsimättä puolentoista vuoden takaisen postaukseni saman asian tiimoilta - pakkohan se oli kaivaa esille ja hohottaa yhdessä kollegoiden kanssa. Lainaan tähän lempikohtaani kyseisestä bloggauksesta, koska se liittyy tähän paitaan, jonka ostin vielä ollessani nuori ja nenäkäs. Tämä, lailla niin monen muun paidan, on mystisesti kutistunut pituussuunnassa kaapissa levätessään, eikä siis enää vuosiin ole ollut säädyllistä päälläpidettävää. En silti ole hennonut heittää sitä menemäänkään, onhan se jotenkin hellyyttävän uhmakas.

"Päiväsi alkaessa ei ole tärkeää, miltä sinusta tuntuu vaan miltä sinä näytät! -
- Et ehkä aamulla enää ihan muista, mitä edellisenä iltana teit, mutta sen
tiedät, että näytit ainakin upealta!"

Selvin päin pesään

Pärssisen Lissu on töissä sellaisessa hassussa paikassa, jonka missiona on edistää raittiutta. Hassua se on siksi, että eräät elämäni hullunkurisimmista juopottelukeikoista olen viettänyt kyseisen hahmon seurassa, milloin missäkin maassa ja / tai kaupungissa.
Mutta tällaisia nuttuja siitä sen lafkasta saa, joskin itse otin onnen omiin käsiini ja mennä värjäsin paidan mustaksi sekä silvoin kaula-aukkoa avarammaksi. Alunperin se oli tylsästi sellainen sinitarranvärinen.
Niin ja paidassa ei ole tahroja, linssissä on. Pitäisi vissiin putsata se.

I'm with Coco

Siltä samaiselta Yhdysvaltain-matkalta mukaan tarttui lukuisia muitakin paitoja. Kävimme tutustumiskierroksella NBC:n studioilla ja näimme muistaakseni Tom Arnoldin livenä siellä eräällä käytävällä. Siisteintä koko kiertueessa oli se matkamuistokauppa, jossa myytiin vaikka mitä älyttömän ässää sälää. Kiikuttaessani tätä aarretta onnesta hieman sädehtien kassalle myyjäpoika alkoi haastatella minua Conan-innostuksestani ja kertoi tämän käyneen rakennuksessa aiemmin päivällä. Hengitin siis samaa ilmaa kuin Conan vain muutamaa tuntia aiemmin! Vähänkö meinasi taju lähteä vaikuttumisesta.

Quiky

Sitä huomaa olevansa vanha, kun omat alaiset eivät enää jaa kollektiivista muistiaan kanssasi. Olin tämän kanssa töissä, innoissani selittämässä eräällä suloiselle pikku assarille että muistatsä tän, Nesquik-kaakaota!, ja se oli että eeen oikeestaan... Minä luonnollisesti tuosta pöyristymään, tivaamaan tyttöpololta että miten niin, tyttö kohauttelee olkiaan vaivautuneesti hymyillen ja yrittää jatkaa töitään.
Tytöstä tädiksi. Vanhenin sekunnissa sata vuotta.

New-vitun-York

Toukokuussa 2008 matkustimme Saken kanssa kaukomaille. Vietimme loisteliaat kaksi viikkoa Amerikan Yhdysvaltojen kamaralla, viikon New Yorkissa ja toisen Bostonissa. Raamattunamme meillä oli rva Taalasmaan Lonely Planet (mukana taitettava kartta!), jota opiskelimme innokkaasti. Siellä oli sellaisia valmiita kävelyreittejäkin eri kaupunginosiin; olimme liian nyhveröitä poikkeamaan Harlemissa edes päivännäöllä, mutta East Villageen rakastuin varauksetta. Otimme upeita matkamuistokuvia muun muassa Joey Ramone Placesta, Physical Graffiti -maalauksesta, Love Saves the Day -putiikin ulko-ovesta ja tosi hienosta koko ulkoseinän kokoisesta Nice Guy Eddie's -katutaiteesta, joka esitti rytmimusiikkiorkesteria nimeltä Kiss.
Sitten siinä opaskirjassa luki, että täältä kannattaa ostaa sellainen äitiä ilahduttava New York Fuckin' City -paita. Minä sitten ostin. Kotona tuunasin sitä vähäsen leikkaamalla kaula-aukon hieman kutsuvammaksi ja kas! siitähän tuli täydellinen.

Antakaa!

Olimme viime kesänä Punaisen kanssa Turussa kesäteatterissa. Kyllähän sielläkin printtipaitoja myydään - kun en osannut valita niin otin kaksi. Lapsikin sen tietää, että supersankari sen olla pitää.
Nämä ovat nyt niitä Junk Foodin puseroita, joihin ihastuin vahingossa ensi kerran New Yorkissa.
Suomessa, muun muassa juuri Turussa, näitä myy ainakin Carlings.

The F-word

Kuten kaikki jo tietävätkin, minä käyn ekologisesti kampaajalla Tampereella. Kampaajani on paitsi tatuoiduin nainen jonka tunnen ja siten luonnollisesti tyyli-ikonini myös eräänlainen henkinen johtajani kuvia kumartelemattoman ja arvonsa tuntevan asenteensa vuoksi. Se on sellainen, joka läheistensä vuoksi ryhtyy mihin vain: se on uhannut rikkoa erään kusipäisen petturi polvet vastineeksi sisarensa rikotusta sydämestä. Se on pitänyt puhutteluita erinäisille tahoille huonon käytöksen vuoksi. Se on toiminut käytännössä isoäitinsä omaishoitajana vuosia.

Eräänä sunnuntaiaamupäivänä se soitti löytäneensä kirppikseltä paidan, joka suorastaan huusi nimeäni. "Saanko mää ostaa sen sulle?" Tällainen se oli:


Tässä vielä printti isonnettuna, että tulisi selvä kuva:

Sådant är livet

Viime keväänä, oikeastaan melkein täsmälleen vuosi sitten läksimme rva Taalasmaan kanssa Londoniumiin. Minulle se oli ensi kerta tuossa saarivaltiossa, Dahlia sen sijaan oli kokenut Brittein-kävijä ja siten mentorini, tuutorini ja pantomiimi. Ni.
Toisena päivänä hengailimme kiireettä (ehkä jossain) Covent Gardenin tienoilla, kun bongasin täysin vastustamattoman skeittikaupan - haistoin varmaan printtivibat. Löysin maailmankaikkeuden cooleimman paidan, jossa oli kuvattuna kilometrin mittaiset sääret joissa puolitangossa pikkuhousut, sekä jokin muistaakseni tiettyyn suuntaan ajatuksia johdatteleva teksti. Vaan kuinka ollakaan, kokoani ei ollut enkä liian pienessä näyttänyt luonnollisestikaan paitaankuuluvan houkuttelevalle. Juoksutin suunnattoman suloista, pinkillä kajalilla silmänsä rajannutta irokeesipäistä myyjäpoikaa pois Disturbedin keikkataltioinnin ääreltä, kiikuttamaan minulle vaihtoehtoisia paitoja - ja se kipitti, hymyssäsuin ja muutenkin täysin vastustamattomana. Päädyin ostamaan tämän ja tulin samalla tutustuneeksi koko Famous Stars and Straps -konseptiin. Jee, sanoo meitsi!