Feel free to cast your stone, don't cry when you start bleeding

Olen viime viikkoina viettänyt kovasti aikaa sellaisessa seurassa, joka ei ole ollut itsevalitsemaani. Isossa mittakaavassa tämä on sangen harvinaista: näiden viikkojen jälkeen muistan jälleen kirkkaasti, miksi. On hirveän väsyttävää jatkuvasti perustella itseään, valintojaan ja ulkonäköään, olla alati sellaisen tiedemiesmäisen / eläintarhavierailijamaisen huomion kohteena, joka tuntuu suunnilleen samalle kun silloin kun perheelliset ystävät istuvat sohvaan peittelemättömän utelias ilme kasvoillaan, valmiina huvittumaan ja sanovat no kerros nyt mitä sulle oikein kuuluu! ja kaikesta näkee että ne janoavat meheviä seikkailutarinoita ja vitsikkäitä juoruja ja miten niille sitten sanoo että tämä on oikeasti minun elämääni eikä mitään saippuaoopperaa. Silloin tekisi mieli iskeä ihan vain huvin vuoksi silmää niiden aviomiehille oikein riettaasti ja kääntää selkänsä.